sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Viides viikkokirje.


Päässäni vilisee taas ja en tiedä mitä kirjoitan. Tai en tiedä oikein mistä aloitan. ADHD lääkkeet eivät tunnu purevan enää. Aivot lähettelevät erilaisia ajatuksia päässäni ja kroppa sanoo että älä istu siinä vaan tee jotain.
Mutta jos menen tekemään jotain niin en tee kauan koska sitten kroppa haluaa taas mennä jonnekin muualle.

Ruokapöydässä jos en olisi antanut jalan vipattaa niin en olisi pystynyt istumaan pöydän ääressä. Yritin keskittyä maitopurkissa olevaan Arlan kukkaseen mutta katse tuntui aina harhautuvan muualle.

Tämä viikko meillä oli maanantaista keskiviikkoon laitoshuoltaja ammattiin tutustumista. Se ei suurinta osaa kiinnostanut joten hän päästi meidät aikaisin kotiin. Se oli hyvä ainakin tiistain osalta sillä silloin pojalla oli iskenyt päänsärky koulussa. Hän tuli kotiin, annoin särkylääkettä ja hän nukahti. Jalkapallo treenit jäivät siltä päivältä.

Torstaina ja perjantaina oli taas meidän oma opettaja. Meiltä oli jäänyt viimeviikolta eräs hotellityö kesken ja opettaja halusi että se tehdään loppuun. Jotkut meistä olivat jo lopettaneet siellä koska olivat jo saaneet harjoittelupaikan. Moni oli myös sairaana. Hän jakoi meidät kolmeen uuteen ryhmään ja meidän ryhmässä meitä oli seitsemän.

Olin ensin positiivisesti ryhmätyössä mukana mutta sitten tuntui että minua syrjitään aivan kuten ala-asteella. Meistä viisi oli mennyt yhteen riviin istumaan ja kun loput kaksi tulivat luokkaan, niin eivät enää mahtuneet siihen riviin. Vastapäätä oli myös pöytiä ja ajattelin että menevät siihen.

He ottivat kumminkin tuolit ja menivät toiseen päähän riviä. Eivät siihen päähän missä minä olin ja olin ihan viimeisenä siinä toisessa päässä. Miksi eivät menneet keskelle kun kerta oli ryhmätyö? Nämä kaksi keskittyivät siihen toiseen päähän ja minua ei huomioitu. Minulta ei kysytty mielipidettä ja sen yhden kerran kun avasin suuni, niin katsoivat minua kuin ällikällä lyötyä. Sen jälkeen tunsin että en uskalla sanoa enää mitään.

Olimme lainanneet koululta kannettavia koneita koulutyötä varten ja minulla oli oma kone. Yritin sillä ensin katsella siihen ryhmätyöhön liittyviä sivuja mutta lopulta luovutin. Aloin irtautumaan muusta ryhmästä. Kattelin itselleni harjoittelupaikkoja samalla kun muut tekivät ryhmätyötä.

Minua oltiin taas syrjitty. Olisin voinut sanoa ”anteeksi mutta kuulun myös tähän ryhmään” mutta en sanonut koska tunsin että en kuulunut siihen ryhmään. Tunsin itseni kipeäksi. Minulla oli kurkku kipeä ja ääni maassa. Tunsin itseni myös psyykkisesti kipeäksi koska minua masensi. Halusin lähteä sieltä. Oli paha mieli. Tunsin että muut ryhmäläiset puhuivat minusta pahaa selkäni takana.

Oli ruokatauko ja päätin lähteä kotiin ruokailun jälkeen. En sanonut kavereille että tuli paha mieli ryhmätyöstä. Sanoin vaan että kurkkua kutiaa enkä voi hyvin. Se oli torstai ja sen jälkeen iskikin kunnon flunssa ja pientä kuumetta.

Poika tuli mieli apeana pois bussista. Kysyin syytä ja sanoi että jalkaan sattuu. Hän käveli ontuen. Kuulemma oli koulussa pelannut jalkapalloa ja siellä satuttanut. Kun  sanoin että sitten ei voi osallistua treeneihin illalla niin totesi että voi olla maalivahtina.

Hän myös oli maalivahtina mutta silti hänen jalka paheni siellä. Onneksi yksi pelikaverin äiti vei meidät autolla kotiin. Kotona tunsin että oloni vaan pahenee. Aamulla kun kello soi, tunsin että en jaksa pysyä hereillä ja kuume pakotti minut takaisin sänkyyn. Nukahdin ja heräsin uudestaan 8.00 aikaan pojan kysymykseen ”eikö minun pitänyt mennä kouluun?”

Hänen jalka oli jo paremmassa kunnossa mutta oma oloni oli tosi huono. Kuume ei kumminkaan noussut niin korkealle että olisi särkylääkettä pitänyt ottaa mutta makoilin sängyssä aika paljon. Poika istui koneella ja sanoi ”lepää vaan äiti” kun kuuli että olen pienessä kuumeessa.

Näin ollen en mennyt myöskään perjantaina kouluun eikä mennyt poikakaan. Kaverini oli myös ottanut minuun yhteyttä ja pyytänyt että saisi nukkua viikonlopun yli meillä ja se sopi minulle. Hän oli lauantain ja sunnuntain töissä.

Onneksi oloni oli sen verran hyvä lauantaina että jaksoin lähteä hakemaan passeja. Oli hienoa ja samalla outoa saada Ruotsin passit. Minäkö ruotsalainen? Ei sentään, kyllä pidän yhä itseäni suomalaisena, siihen ei yksi pieni kirja vaikuta. Se oli raha kuin ratkaisi.

Kolmen viikon päästä on Riikan risteily tiedossa. Mitä lähemmäksi se tulee, sitä enemmän on perhosia vatsassa. Matka on maksettu mutta käyttörahaan ei tällä hetkellä ole varaa. Se otetaan sitten lapsilisistä.
Harmittaa muuten kun jostain syystä en onnistu liittämään kuvia kännykästä koneelle. Se olisi tärkeätä ennen risteilyä. On minulla tosin tässä kolme viikkoa aikaa korjata ongelma mutta toisaalta en tiedä kerkeänkö tai osaanko. Mutta tästä syystä en pysty tällä hetkellä laittamaa ottamiani kuvia blogiini.

Mutta nyt alan kuuntelemaan luentoa koskien sitä että pitäisikö meidän muslimien täällä perustaa sinikeltainen islam vai seurata Koraania.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti